Legenda Thangilista

Runoteos Eudan mantereen ensivaiheista.

:•◊•:
Yllä ylväin auerten
Katveessa ketoin kaukaisten
Siinsi Taivas kirkas,
Puhdas ja hopeinen,
Puutarha pilvimarmorinen,
Ja suojassa utulehdon iäisen,
Paasikujien, köynnössaarien,
Oli lähde silvespisarten
Luovuttaja voiman mystisen;

:•◊•:
Muovasi se hengellään Ilman
Joka kahdeksaksi jakautui:
Kuninkaitakin jalommiksi
Keskenään tasavertaisiksi
Ja joita jumaliksi kutsuvat
Olis’ kuolevaiset tulevat
Alhaalla pimennossa
Alla hyisten varjojen
Langenneiden hautojen
Maailmassa, jota ei ollut
Jok’ ei tuulen virettä tuntenut
Eik’ veden värettä vaistonnut;

:•◊•:
Oli jää, sytinen ja sakea
Pohjastaan ehkä vetinen,
Järvi, meri syvä, kenties makea
Vaan kannen murtaa
Voimin vantterin, purkaa
Mielivät ruhtinaat päällä pilvien
Nämä mestarit aikain muinaisen
Ja luoda elämän, elon heleän
Pinnalle Eudan - vaan miten?
Sitä tiedetty ei, siit' ei vaiettukaan:
Ja niin kauan kuin asiaa pohdittiin,
Laajeni ensin hovi,

Aimo vierähti tovi,
Vaivuttaen suunnitelman unholaan;

:•◊•:
Kunnes erään kerran,
Lähteestä pisar vapautui
Se ohjautui, se ajautui
Luokse sillan sorjan
 Puoliksi viimeistellyn
Puoliksi kesken jätetyn
Perässään jumalista ketterin:
Ísad, sillalle ennätti
Ja oikopäätä havaitsi
Kun pisar kuiluun valahti
Suoden ihmeellisen siunauksen
Kylväessään aatteen siemenen;
 
:•◊•:
Kyynel silveksinen
Pimeyteen vailla pohjaa
Pudonnut, langennut
Hyhmää kosketti, sen myös
Lúmielva sisällänsä tunsi –
Ja ennen pitkää ymmärsi
Väki avarain taivaiden
Voimiensa yhteisten
Olevan avain ratkaisuun
Ankarimmin harkittuun;

:•◊•:
Loihti Vëdna silvesvirran,
Puroksi lähteen vuolaan;
Sakeutti sen Ëronwed,
Perustaen vankan juovan;
Kasvatti Áumir lämmön,
Tulen leiskuvan ja vauraan;
Ja suojaksi siunauksellaan,
Jalo Lúmielva yhtyi;
Niin syntyi pylväs hopeinen,
Johon Thërosilin kynnellä
Elon henkäys syttyi;

:•◊•:
Puhalsi Ísad pilarille pituutta;
Sitoi Silduáir siihen magiaa;
Ja lopulta viisas Gadaháil
Sen kylkeen kirjoittaa:
“Nyt Thangiliksi nimeän
Tään pylvään perin jykevän,
Mik’ murtava on Sysijään
Ja Eudan kietova elämään”;

:•◊•:
Niin anoi katras jumalten
Armoa silvespisarten
Kautta Thangilin,
Pyhistä pyhimmän
Pylvähänsä jylhimmän
Sitä kumartaen, palvoen
Valkeain pilvimarmorien
Lomassa, katveessa,
Taivaankantta vasten
Seisten, säteillen;
 
:•◊•:
Säikeet pilarin hopeisen
Sysijäätä kohden kurottivat:
Kuolonusvaa halkomalla,
Kalmanharsoa katkomalla,
Ulottivat ne juurensa
Aina vain alemmas,
Edemmäs siimekseen –
Kunnes jäähän ne iskeytyivät
Tuohon kristalliin nuhruiseen
Pirstaloiden syden ajattoman,
Särkien sen valkeuteen;

:•◊•:

Murtui jää,
Sortui hyinen vuori
Sen alta maan kuori
Sekä meri kirkas
Esiin työntyivät!
Ja väistyi utu sankka,
Korkeuksien matalain,
Valli härmäin katalain
Valossa Thangilin,
Pylvään säkenöivän,
Pimeyden ympäröimän,
Pyhistä pyhimmän;

:•◊•:
Vaan aatteilla jaloilla,
Avuilla, hyveiden majoilla
Kääntöpuolensakin on:
Syntyväinen vastavoima
Roima ja armoton –

Thangilin tahto itsenäinen
Rappioksi koituva jumalan
Niin suuren, niin ovelan,
On ruhtinaan rohkeimman;

:•◊•:
Koht' loimu kalpeni
Vaan himmennyt ei,
Kuulas kalvaaksi muuttui
Ja suuttui, aikeille
Jumalain julkeiden
Sielu pylvään sisäinen
Sokaisema kateuden:
Mahdin kahlinneena
Ei periksi antanut
Ei kaihtanut, ei karttanut
Salajuontaan kavalaa;

:•◊•:
Niin siis tapahtui,
Että sielu sisäinen
Pian kahta sisarusta,
Toisilleen kuuliaista,
Toisistaan riippuvaista
Kehdossaan kantoi:
Ja aikeissaan se hautoi
Kummallekin tehtävän,
Jott' hiipuis' taivainen mahti
Heltiäis' valtiain valpas vahti
Ja turmiota kohti johdattaisi
Hallitsijans' ansaitsemattomat
Luuloissans’ alati sammaltavat;

:•◊•:

Riens' aika ja laskeutui yö,

Jota vyö valkeuden

Väritti, ja aika työn

Maallisen, maan sulan,

Roudasta vapautuneen

Viimein koitti:

Matkaan, luota laiturin

Tuon tarunhohtoisen

Pilvipalatsin, lähtivät

Jumalat, ja yksitellen

Pitkin pylvään syrjää

Laskeutuivat, ilmojen

Tyyntä silkkiä myötäillen;

:•◊•:

Viimeisenä Gadaháil saapui

Perille, pinnalle maan astui –

Eikä aikaakaan, kun mustui

Taivas autereinen ja säihkyvä:

Sakeni ilma ympärillä

Kyllästyi kipinöivillä

Hiukkasilla hiiltyneillä

Kaarnan karren kiertyneillä;

:•◊•:

Lomasta verhon sysimustan

Jumalat palatsejaan kohden

Katseensa loivat ja kangistuivat:

Tulikaaren runtelemat

Tornit taivaan ikiomat

Vyöryivät, syöksyivät

Pilven haljenneen poveen

Nuhruiseen nokeen

Ja suru kasteli maan;

:•◊•:

Sitten Thangilin säihky

Pahaenteiseksi äityi:

Polte maankamaran korvensi

Ja vangitsi jumalat sijoilleen –

Purkauksen voimalla jyrisi,

Manner joka syrjästään tärisi

Ja ratkesi, repesi kahtia pylväs,

Järkäleet hopeisen rakenteen

Tummuivat tyyten ja välistä niiden

Lehahti Varjo viiltävä kiitäen

Sisuksista pyhän entisen

Pilarin särjetyn,

Kirouksin häpäistyn;

:•◊•:

Asettui Kaitsijaksi Eudan

Uusi voima aineeton,

Dumariel ikinimeltään,

Joka sinitaivaat sävytti

Sekä sääolot synnytti,

Luoden kiertokulun vapaan,

Periaatteet ehyet ja vakaat:

Järjestyksensä maailman

Laatiakseen, irtautui

Se Thangilista vangiten

Vasten sen runkoa

Muinaisjumalat ylimieliset

Teeskentelijät kärkäskieliset;

:•◊•:

Niin pääsi valloilleen

Vaino pinnalle maan

Astuneitten jumalten:

Kaitsija uusi, vartta pylvään

Kiersi, tuumi, tunnusteli,

Ken alkeellisista luojistaan

Minkäkin roolin ansaitsi:

Ja totesi, Dumariel oikukas,

Taivaankappaleita tarvitsevans’

Ylläpitäjiksi elementtien

Mantereen eri kolkkien

Elon kokonaisvaltaisen;

:•◊•:

Sinkosi se Áumirin

Tulenhehkuisen

Kauas länteen,

Auringoksi pimeyteen;

Aisapariksi Thërosilin,

Elonkehrän kultaisen

Sitä kiertämään;

Lúmielvasta se Kuun punoi,

Vartijaksi levon syvän,

Yön sydämen syliin;

Gadaháilista Hopeatähden,

Viisaudeksi ylle niemenkärjen,

Sykkijäksi korkeuksiin;

:•◊•:

Vaan silloin arvaamattomasti

Ísad otteesta livahti

Näköpiiristä karaten:

Mutt’ huomiolt’ ei välttynyt,

Eik’ tuomiolta säästynyt,

Kun Tuuleksi tämä taiottiin;

Ja joutui seuraavaksi

Syyniin Vëdna, jota

Apuriksi epäiltiin:

Tään Kaitsija sulki alle veen,

Vedensilmäksi syvyyteen;

:•◊•:

Ja Ëronwed vaik’ vahva oli,

Ei paikkaa tälle löytynyt:

Niin viskas’ korkein suuri,

Tämän itään, siitä juuret

Kasvoi kiviset, Vuoret jyrkät,

Vankkatekoiset ja synkät:

Ja Kaitsija nyt keksi,

Kuinka maata lujemmaksi

Muokkaisi se paremmaksi

Perustaksi viljavaksi;

:•◊•:

Viel’ ikeeseen Kaitsijan

Yksi jumalista jäi –

Silduáir, haltija magian,

Ehdolla säästettiin:

Kas tulisi tän tehdä

Yhteistyötä ilomielin,

Antaa Dumarielin viedä

Valta muinaisjumalten;

:•◊•:

Vaan jalouden nyt ylpeys

Voitti, eikä saanut haltuuns’

Voimaa täydellistä laittaa

Ruotuun Eudan ilman haittaa

Jumalista lumotuista,

Kappaleiksi taiotuista,

Ikuisuuteen vangituista;

:•◊•:

Pysyi Silduáir siis vaiti,

Mikä särki toisen maltin

Ja kiehuen nyt raivost’

Sulki sisään Thangilin:

Nyörit katkes’, kaarna aukes’,

Väistyi lempeys sekä laupeus

Ja henki väliin puristuen,

Kuolemaansa astui kohden:

Lopputulos ammoisille

Taivaankannen nikkareille

Totisesti karuks’ jäi;

:•◊•:

Seuras’ suuri aalto kirkkauden,

Kun tukehtui jumal’ viimeinen:

Pylväs ehtyneeksi luultu

Seitsemäksi haarautui

Ja kärki joka haaran

Syöksi taikakaaren laajan

Spektriytyneen magian

Luokse entisruhtinain;

:•◊•:

Kukin näistä lahjastansa

Kiitti veljeään kuin kuningasta:

Tae itsenäisyyden kalliin, rakkaan,

Annettu oli Kaitsijaa vastaan –

Ja magioista kahdeksas

Verhos’ pylvään tummemmaks’

Haarat oksiksensa taittoi

Lehvistöksi juovat vaihtoi

Ja vähitellen alkoi kasvaa

Metsät ympärille sankat;

:•◊•:

Niin asettui jo aloilleen

Kiertokulku lopullinen:

Olis’ kerran vielä nousevat

Luonnon usko, kulttuurit korkeat –

Mut’ jalostamaan ryhtyi

Dumariel mannertaan;

Ja lopulta se muisti

Alkuperäns’ merkityksen:

Leppyi mieli, heltyi kieli,

Ymmärryskin löydettiin;

:•◊•:

Ja sovussa manner Eudan

Kehittyi kaunihiksi kerran.

L. Luomanen

Thangil the Everlasting (2024)