Olenko lingvisti laisinkaan?

 

Tehdäänpä ensin muutama asia selväksi.

Vaikka opiskelenkin Turun yliopiston humanistisessa tiedekunnassa, en ole luonteeltani humanisti. Opiskelen kielitieteitä viidettä vuotta, ja jo alusta asti on ollut selvää, että lähestymistapani kielten opiskeluun on ollut sangen luonnontieteellinen. Lapsesta asti olen ollut kielistä paitsi kiinnostunut, myös lahjakas niiden opiskelussa. Mielenkiintoni niitä kohtaan ei kuitenkaan lähtökohtaisesti kumpua kulttuurista tai kirjallisuudesta, joita kuitenkin syvästi kunnioitan. Vielä vähemmän intohimooni vaikuttavat viestinnälliset, yhteiskunnalliset tai tekstuaaliset syyt. Nämä kuitenkin ovat laitoksemme syöttämää pakkopullaa, ranskan opettajamme kun nyt ovat hädin tuskin mistään muusta kiinnostuneita.

Suureksi pettymyksekseni ranskan oppiaineessa ei ole lainkaan perehdytty Ranskan historian tuntemukseen. Yleinen käsityksemme maan taiteesta, menneisyydestä sekä vaikutuksesta muuhun maailmaan on paikoin jopa nollatason alapuolella. Käytännössä opiskelumme koostuu siis pelkästään yleisestä nykykielitieteilystä, mutta vain ranskan kielellä, jottei käsitteiden ymmärtäminen nyt varmasti olisi liian helppoa meille opiskelijoille. Päädyinpä kaiken kukkuraksi vielä kieliasiantuntijan linjalle kandintutkintoni jälkeen: kyllähän se hienolta kuulostaa, mutta kurssitarjonta on sitä samaa kauraa kuin aiemminkin, tosin ilman mitään mainintaa itse kielen rakenteesta taikka kääntämisestä. Käännöslinja olisi kyllä houkutellut, mutta en tohdi jättää sivuaineitani kesken vain sen tähden, että saan päntätä yhtä ja samaa tieteenalaa illasta toiseen. Sitä tosin teen tälläkin hetkellä, kun kieliasiantuntijuus paljastuikin odotettua karummaksi vaihtoehdoksi.

Suurimmat intohimoni kielten opiskelussa kytkeytyvät juurikin kielen kehittymiseen ajan saatossa, kielisukulaisuuteen sekä kielen rakenteen tutkiskeluun. Kirjallisuuden luennoillakin olen aina keskittynyt symboliikan sijasta kirjainten asettumiseen sanassa, kielioppiin, oikeinkirjoitukseen, sanojen etymologiaan sekä kirjoitusasun muuttumiseen vuosisatojen kuluessa. Minulle on sinänsä melko samantekevää, mitä kieltä opiskelen, kunhan se on sisällöltään mahdollisimman rikas, sillä on riittävästi (lähi)sukulaiskieliä eikä se ole lainannut joka toista sanaa suoraan toisesta kielestä (kuten kreikasta). Näkökulmani ovat yliopistourani aikana kokeneet perusteellisia muutoksia, mutta siitä lisää myöhemmissä julkaisuissa.

Palataan siis alkuperäiseen kysymykseen: poistaako luonnontieteellinen lähestymistapa minulta lingvisti-tittelin? Vastauksena: en usko, että poistaa. Vain sen takia, että kukaan muu ei suhtaudu kieliin niin kuin minä, ei anasta kielitieteilijän statustani. Humanistisuus kyllä rapisee pois harteiltani varsin joutuisasti.