Millaista on elämä silloin, kun ei oikeasti kuulu joukkoon?

Erilaisuudesta puhuminen tuntuu olevan kaikkien huulilla nykyään, koetaan tärkeäksi tehdä ero niin kutsutun valtavirran ja poikkeuksellisuuden välillä. Mutta entäpä jos tällainen poikkeuksellisuus on kokemuksen tai mielihalun sijasta synnynnäistä? Miten siihen suhtaudutaan, kun joku hahmottaa ja on aina hahmottanut ympäröivän maailman täysin toisella tavalla?

Luin elokuussa Ylen artikkelin "Ada on naamioitunut vuosia, eikä enää aina tunnista, millainen oikeasti on – moni autistinen peittelee piirteitään, jotta tulisi hyväksytyksi" (https://yle.fi/uutiset/3-12055833).

Vaikka olinkin tietoinen autismin yleisimmistä piirteistä, hahmotin vasta artikkelin luettuani, kuinka se näkyy arkipäivän tasolla ja ennen kaikkea niissä tilanteissa, kun omaa autistisuutta yritetään peitellä. Sain Asperger-diagnoosin kymmenvuotiaana, ja olenkin jälkeenpäin kokenut edustavani siihen liitettyjen ominaisuuksien kirjoa hyvin selvästi - minua voisi ehkä jopa pitää melko arkkityyppisenä aspergeerikkona.

1) Sosiaaliset suhteet

Eniten haasteita minulla on elämäni aikana ollut sosiaalisessa kanssakäymisessä, oli kyseessä sitten koulun ryhmätyöt, harrastukset, työhaastattelut taikka uusien kavereiden saaminen. Lapsena en osannut lainkaan kuunnella muita, minulla oli aina selvä visio siitä, mitä halusin tehdä, kun kavereita tapasin. Heittäydyin hankalaksi, jos en saanut tahtoani läpi. Tämä piirre on sittemmin lievittynyt, mutta ongelmana minulla on vieläkin keskittyä asioihin, jotka eivät minua kiinnosta. Kun juttelen toisen ihmisen kanssa, muistan hänestä asioita hyvin valikoidusti: kotikunnan ja syntymäpäivän saatan muistaa ulkoa kerran ne kuultuani, mutta esimerkiksi harrastuksista tai koulutuksesta joudun kysymään monta kertaa, enkä silti välttämättä muista niitä enää jatkossa.

Olen kaikissa elämänvaiheissani ajautunut riitatilanteisiin läheisien ihmisten kanssa, tai vähintäänkin tuottanut heille yksinpuolista tuskastumista, mikäli he eivät esimerkiksi virkansa puolesta ole saaneet menettää malttiaan. Nuorempana etsin tukea ja turvaa (jopa kaveruutta) aikuisista, etenkin opettajista. Myös lasten kanssa tulin yleensä hyvin toimeen vielä teini-iässäkin.

Minulla ei ole koskaan ollut vaikeuksia viihtyä yksin ollessani. Tässä ”omassa kuplassa” eläminen alkaa kyllä väsyttää jonkin ajan jälkeen, mutta kuplaan sulkeutuminen pitkään kestäneen sosialisoinnin jälkeen tuntuu – todellakin – palkitsevalta. Vuorovaikutus muiden ihmisten kanssa tyhjentää nopeasti energiavarastojani, vaikka se osaltaan myös virkistääkin mieltäni. Työtehtävistä suoriudun parhaiten itsenäisesti, ja työpäivä voi kulua tosi nopeasti, kun saan täyden vastuun ilman, että kukaan puuttuu siihen mitä teen, miten ja kuinka nopeasti tehtävistäni suoriudun.

2) Ulkonäkö ja luonteenpiirteet

Monet ovat taatusti ihmetelleet kuluneen vuosikymmenen aikana sitä, miksi pyrin kuvissa sekä isommissa tilaisuuksissa näyttämään feminiiniseltä. Viime kuussa vihdoinkin tiedostin, että kyse ei ole niinkään omasta sukupuolikokemuksestani, vaan lähinnä siitä, että peittämällä arkipäiväisen minäni saan itsevarmuutta, rohkeutta ja sulavuutta, mitä kaltaiseni henkilö ehdottomasti tarvitsee sosiaalisen vuorovaikutuksen onnistumisessa; olkoonkin, että vanhemmat sukupolvet kokevat tämän jonkinnäköisenä mielenilmauksena. Surullistahan se on, mutta totta: ulkonäköni ohjaa myös käyttäytymistäni.

Tiedostan nykyään hyvin käytökseni pääpiirteet. Yksin ollessani olen rennoimmillani, enkä tiettävästi vaikuta silloin kovin erilaiselta kuin useimmat muut. Keskustellessani jonkun kanssa katseeni harhailee jonkin verran, ja katsekontaktin säilyttäminen on erityisen vaikeaa silloin, kun olen itse se, joka puhuu. Taustalla on pelko siitä, että unohdan mitä olin sanomassa, kun seuraan toisen reaktioita. En osaa tulkita kovinkaan hyvin ilmeitä ja eleitä, vielä sitäkin huonompi olen noudattamaan kirjoittamattomia sääntöjä siitä, miten ihmisen tulisi/ei tulisi vuorovaikutuksessa toimia. Ajoittain esiintyy myös puheen takeltelua, sekä motorisia vaikeuksia, etenkin kiireen ja paineen alla. Olen puhelias introvertti, kaukana ekstrovertin ajattelumaailmasta, ja spontaani olen ainoastaan positiivisissa tapauksissa, kun vaikka kaveri haluaisi käydä kylässä lyhyellä varoajalla. Perutut tapaamiset ja vahvistamattomat suunnitelmat aiheuttavat kohdallani ärtymystä ja ahdistusta.

Olen lisäksi herkkä koville äänille, kirkkaille valoille ja vahvoille hajuille: ei siis lienekään maailman kahdeksas ihme, jos en tykkää baareissa tai yökerhoissa riekkua.

3) Erityismielenkiinnonkohteet eli ekkot

Jo pienestä pitäen minua ovat hallinneet erityiset mielenkiinnonkohteet, jotka voivat olla niin laaja-alaisia tai intensiivisiä luonteeltaan, että olen perään saanut vastalahjaksi sanattomuutta ja kummastuneita katseita. Vuosien aikana olen ollut innostunut niin euroviisuista, sukupuiden rakentamisesta, tilastoinnista, kielten rakenteista, äänteistä ja kehityksestä, videopeleistä kuin tähtitieteestäkin. Näistä mielenkiinnoista ammennan kuitenkin paljon iloa, voimaa ja jopa onnellisuuden tunnetta elämääni, ja huomaan usein töissä tai luennoilla ollessani unelmoivani jonkin oman projektin jatkamisesta, sen sijaan, että keskittyisin liiemmälti siihen, mitä olin tekemässä.

Olen kauan miettinyt (ja minulle on myös sanottu), että erityiskiinnostusteni pitäisi hellittää, ja intohimoni pitäisi kanavoida tasaisemmin yleisesti hyväksyttyinä pidettyihin teemoihin, kuten urheiluun, politiikkaan, kirjallisuuteen, lemmikkieläimiin tai baarissa ja kuntosalilla käymiseen. Tämä olisi kuitenkin vastoin omaa luontoani, ja liian rankka yrittäminen voisi rikkoa minut kokonaan.

Kerrottakoon, että kun olen itselleni keksinyt jonkin projektin, saatan keskittää lähes kaiken vapaa-aikani sille seuraavien viikkojen ja kuukausien aikana. Tällä hetkellä työn alla on kuunnella ja arvostella kaikki euroviisut 1950-luvulta nykypäivään, ottaa omakuva jokaisen Varsinais-Suomen kirkon edessä, tehdä mahdollisimman kattava kaavio latinan äänteiden muuttumisesta ranskan äänteiksi, sekä laatia sukukartta suvusta, joka ei edes ole omani. Toivottavasti pääsen innostumaan samoissa määrin gradutyöstäni, joka on määrä aloittaa tänä syksynä: teemana siinä on kielisukulaisuus.

That being said... Tunnen olevani taas askeleen lähempänä totuutta ja oman itseni löytämistä. "Erilaisuus" on piirre, jonka kanssa olen aina elänyt ja varmasti jatkossakin elän: kun kuulen joltain toiselta näistä kokemuksista (kuten lukemassani artikkelissa), ymmärrän jälleen paljon enemmän siitä, miksi toimin niin kuin toimin, ja ennen kaikkea huomaan sen, etten ole piirteideni kanssa yksin. Toivon myös, että tämä teksti tavoittaa kaikki ne, jotka kamppailevat samanlaisten tuntemusten parissa; jotka kokevat muiden suhtautumisen kylmänä ja epäaitona, ja jotka potevat syyllisyyttä siitä, etteivät he voi vapaasti käyttäytyä muiden seurassa tavalla, joka heille tuntuu luontevimmalta.