Käänteinen sukututkimus – menneisyydestä nykypäivään

Kun kuulet puhuttavan sukututkimuksesta, mitä sinulle tulee siitä mieleen? Pölyisten asiakirjojen ja DNA-testien jälkeen ajattelet varmasti esivanhempiasi: mistä he tulevat, keitä he olivat, millaista elämää he elivät. Tätä sukututkimus oletusarvoisesti onkin.

Mutta se voi kulkea myös toiseen suuntaan. Otetaan kohteeksi yhteiset kantavanhemmat – olkoot he vaikkapa Einari ja Mirjaliisa Räystäälä – ja kartoitetaan kaikki heidän jälkeläisensä nykypäivään asti. Jäseniä saattaa kertyä useita satoja, mutta mitä se haittaa? Valitaan vain riittävän isokokoinen paperiarkki ja ei kun rustaamaan! Paitsi että...

Unohdin toki täysin sen työn ja vaivan, joka on nähtävä kaukosukulaisia selvitettäessä. Kirkonkirjat kantavat jonkin matkaa, mutta sitten saattaa mennä sormi suuhun. Elossa olevista jälkeläisistä voi olla vaikea löytää mitään tietoa, kiitos henkilötietolain. Itse kamppailen juurikin tämän ongelman parissa, kun koetan kerätä tietoa saarijärveläisen isoisovaarini Hermanni Piesasen lapsenlapsista ja heidän jälkeläisistään. Kukaan ei ole koonnut heistä sukuluetteloa, ainakaan minun tietääkseni.

Tilapäinen ratkaisu: unohdetaan ongelmat ja keskitytään hauskanpitoon! Blogitekstini tarkoitus onkin käsitellä sukututkimusta jo valmiiksi laadittujen listojen pohjalta. Nyt olisi oiva hetki kiittää äitini pikkuserkkua, professori Raimo Konttista (1939–2009), joka puhelinten piristyä ja kirjeiden viuhuttua tuli koonneeksi valtavan sukukirjan Multian Sahrajärven Kalliomäet (1993), osoittaen samalla sukulaisuuteni Yle:n meteorologi Matti Huutoselle! Matti on 4. serkkuni, eli isovanhempamme olivat pikkuserkuksia keskenään.

Eikö sukukartan teko rasita?

Ei. Innostukseni kasvaa jatkuvasti sitä mukaa, kun löydän uusia sukuhaaroja polveutuvine perhekuntineen. Mitä laajempi suku väkimäärällisesti on, sitä antoisammaksi sen koen. Harmaita hiuksia aiheuttaa oikeastaan vain kaksi seikkaa: 1) sukulaisten epätasainen jakautuminen eri sukuhaaroihin (jolloin sukukartan visuaalinen tasapainottaminen vaikeutuu); 2) vastahakoisuus uusia tietoja ja tarkennuksia annettaessa, kun päivitän sukuluetteloa ottamalla yhteyttä kaukosukulaisiini.

Sukukarttani ovat jäsenmäärältään valtavia. Kytösen suvusta laadin 840 henkeä käsittävän kartan kaksi vuotta sitten, ja olen tehnyt listauksen myös Ison-Britannian kuningatar Viktorian jälkeläisistä, joita on tähän päivään mennessä syntynyt jo pitkälti yli 1000. Kuninkaallisissa ärsyttävintä on yleinen sukunimettömyys sekä sisäsiittoisuus, joka vaikeuttaa huomattavasti henkilöiden kirjaamista karttaan.

Mikä on mielenkiintoista sukututkimuksessa?

Ei ole helppoa havainnollistaa maallikolle sitä, mikä tekee sukulaissuhteiden tarkastelusta niin innostavaa. Joudunkin monesti peittelemään aitoa intohimoani, sillä tiedän, ettei se yleensä herätä vastapuolessa juuri mitään reaktioita. Taustalla vallitsee sammumaton palo jatkumoita, huomaamatonta muutosta, luokittelua sekä säännönmukaisuutta kohtaan. Yhdessä nämä selittävät myös sen, miksi valtavat projektit eivät vie minulta energiaa, vaan antavat sitä. En koe sukukarttojen laatimista työnä, vaan korkeintaan haasteena, joka vaatii tarkkuutta, luovuutta sekä sommittelukykyä.

Kysymykseen palatakseni tiivistän tähän lyhyesti ne seikat, joista eniten nautin sukuluetteloita tutkiessani sekä karttoja kootessani:

I) Elämänhistoria – Kiinnostus riippuu pitkälti tutkimastani suvusta ja tietouden laajuudesta, mutta tarinat sukulaisten elämänvaiheista antavat aina syvyyttä muullekin projektille. Erityisen inspiroivaa on kuulla aikakausiin, tapakulttuuriin ja perheenjäseniin liittyvistä teemoista. Kun katselen ihmisiä kaduilla, alan heti pohtia, millainen koti heillä saattaisi olla ja mitä he tykkäävät vapaa-ajallaan tehdä. Rakastan käydä ihmisten luona, Suomessa sielunmaisema ilmenee nimittäin vain sisätiloissa.

II) Piirteiden periytyvyys – Sukulaisten vertailu ennen kaikkea ulkonäön puitteissa on lempipuuhaani: löytyykö serkuksilta samoja piirteitä, muistuttaako lapsi selvästi toista vanhemmistaan jne. Tämän lisäksi myös luonteenpiirteiden ja kiinnostuksenkohteiden periytyminen on mielestäni sangen sykähdyttävä ilmiö. Kaikki tämä pohdiskelu luo ihmiskunnalle luonteenomaista yhteenkuuluvuuden tunnetta.

III) Sukupolvien sisäinen ikävaihtelu – On mahdotonta kuvata sanoin sitä kihelmöintiä, jota sukupolvettuneisuus ja syntymävuodet minussa kirvoittavat. Kun sukupolvesta puhutaan arkikielessä, ajatellaan yleensä omia serkuksia ja sisaruksia, joiden kanssa ikäeroa on tyypillisesti alle 15 vuotta. Pikkuserkuksiin perehdyttäessä sukupolvien välinen vääristymä alkaa jo näkyä, ja ikäeroa kertyykin jo huomattavasti enemmän.

Isoäitini isoisä
Herman Siukonen
(1847–1921)

Käytännön esimerkkejä omalta kohdaltani: sekä mummoni että vaarini isät ovat valtavien sisaruskatraittensa nuorimpia, jolloin ikäero vanhimpaan sisarukseen lähentelee 20 vuotta. Ero kasvaa entisestään äitini sukupolvessa, ja allekirjoittaneeseen (s. 1997) päädyttäessä ikäero onkin jo tuplaantunut! Siukosen suvussa vanhin sukupolveni edustaja on syntynyt vuonna 1962 ja Kytösen suvussa jo vuonna 1948. Sukupolveni vanhimpien jäsenten lapset ovat siis ikäisiäni tai jopa selvästi itseäni vanhempia. En ole kummankaan suvun "kuopus", mutta silti sukupolveni nuorimpia. Päinvastainen esimerkki löytyy isäni suvusta: hänellä on itseään 37 vuotta nuorempi pikkuserkku.

Miksi?

Eihän tuollaista tohdi kysyä! Tämä intohimo on sisäänrakennettua. Toki sen voimakkuus vaihtelee kausittain, ja välillä sukututkimus ei kiinnosta minua moneen kuukauteen. Olen kuitenkin palannut toistuvasti sen pariin... jo vuodesta 2007 lähtien. Seuraavana vuonna järjestettiinkin jo tämän oheisen ukon jälkeläisten tapaaminen ja riemu roiskui valkealaisittain, kuvan osoittamalla tavalla.