Kaksitoista tuntia

Ensimmäisen tunnin aikana selviää, että moni kulkija ei kellotaulua nää. Oli se sitten muodosta tai koristelusta kiinni, ilman huomiota kello jää. 

Toisesta tunnista lähtien kello huomataan, mutta kulkuväylä huoneeseen puuttuu. Sisään ei pääse kulkijoista reiluinkaan, sillä avaimet lukkoon juuttuu. 

Kolmas tunti oven avaa, vaan vaiti on huone. Hiljainen on kulkijan sielu, sen laadun tulkitseminen ontuu. Viisaudet ja naurun helähdykset katoavat tyhjyyteen, vaikeaa on syyn perustelu huoneessa käyskentelyyn.

Neljäs tunti on täynnä kätkettyä epävarmuutta, joka kallistuneista seinistä vääriin suuntiin kimpoilee. Kelloa kohti kurotetaan, mutta pimeyteen kompastutaan. Näkymätön seinä kellon ja kulkijan välille muodostuu - pian kosketuspinta ja sen tavoittelu unohtuu.

Viides tunti vakauttaa seinät, mutta romahduttaa lattian. Viisaus sen mukana vajoaa. Hymy palautuu, mutta sen merkitys tuhoutuu. Sanat kadottavat kaikunsa ja illuusio todellisuuden korvaa.

Kuudetta tuntia värittää liiallinen kirjo sävyjen. Kellotaulua kulkijan otsa koskettaa, mutta räikeys repii railon kaksikon välille, sokaisee sen säihke osapuolta molempaa.

Seitsemännellä tunnilla käytöstavat ja kunnioitus murenevat. Viisareihin vilkuillaan ja niitä mielijohteesta väännellään. Kellotauluun kajotaan, jotta oma peli voitetaan. Voittaja huoneesta kaikkoaa ja seuraavan kellon uhrikseen ottaa.

Kahdeksannen tunnin koitettua myös kello alas valahtaa. Usko entiseen vahvistuu, viisaus löytyy, mutta vastavuoroisuuden aallonharja murtuu. Kellon käynti ei pysy rytmissä kulkijan askelten. Tarvittu turva mädäntyy alle jalkojen.

Yhdeksännellä tunnilla askelten tahti hidastuu, samoin kulkijan mieli. Rauha huoneeseen laskeutuu, mutta erilainen on nyt äidinkieli. Yhteyttä ei saavuteta, vaikka käynti yhteinen vakaa olisikin.

Kymmenennen tunnin koittaessa kulkija kelloa lähestyy. Hän katsoo tarkkaan viisareita, joiden asennosta epätoivo välittyy. Piristystä hän kellolle tarjoaa, mutta väärät keinot väärään lopputulemaan vääjäämättä johtaa.

Yhdettätoista tuntia varjostaa haave mahdoton. Kulkija aaveeksi muuntuu, huone tyhjältä jälleen tuntuu. Niin moni kasvo kellotaulua tuijottanut on, kellosta veto lakkaa, päivän pääte on onneton.

Kahdennellatoista tunnilla astuu sisään huoneeseen seppä kellojen. Hän taitava on käsistään, terävä mieleltään. Hän aina kuuntelee, hän aina tilannetta seuraa: hän tietää päivistä kuluneista, myös voimavaroista huvenneista. Seppä kaiken korjaa, sehän on hänen ainoa työ - vaan kello ei enää kahdentoista lyö.

Lassi Luomanen, 2023