Pakkoruotsi – kieliasiantuntijan näkökulma

Mielestäni ruotsin opetuksen pakollisuudesta tulisi luopua.

Mitä tämä jättää jäljelle? 800 vuotta suomalaista sivistystä pyyhitään historiasta, yhteiskunta ajautuu kaaokseen, eikä toista kotimaista puhuville ole enää palveluja saatavilla, joten nämä kuolevat sukupuuttoon. Mitä vielä? Pohjoismainen yhteistyö tyssää seinään, Suomi eristyy Euroopasta ja meillä koittaa tsaarin aika. En edustanutkaan kommentillani kypsää ja sivistynyttä alumnia, vaan olenkin kulttuurin ja isänmaan petturi.

En kiistä lainkaan ruotsin kielen tärkeyttä maamme historiankehityksessä. Vaikka säätyerot Suomessa näkyivät nimenomaan äidinkielessä, eikä ylhäisö todennäköisesti välittänyt tavan kansalaisten näkyvyydestä, saatiin ruotsin avulla kokonainen "niemimaa" nostettua maailmankartalle. Osana Ruotsin valtakuntaa meille virtasi kaikki se, mistä koemme ylpeyttä – ilman eurooppalaista identiteettiä olisimme kaiketi yhä käpyvaltio, jossa luonnonjumalat kurittavat poloisia maanviljelijöitä.

Historia ei kuitenkaan pyyhkiydy pois – ainakaan silloin, kun ajattelutapoja ohjataan rauhanomaisesti ja edeltäviä päätöksiä sekä eriäviä mielipiteitä kunnioitetaan. Ruotsin vallan vaikutus historiassamme tulee säilymään: se on muokannut meitä sellaisiksi kuin nyt olemme. Silti historia sokaisee ihmiskunnan. Takerrumme moniin periaatteisiin vain siksi, koska "niin on aina ollut". Sama perustelu kuullaan niin koulutuksessa, politiikassa, uskon asioissa kuin kellojen siirtämisen lakkauttamisessakin. Toisaalta arkkitehtuurissa ajattelutapa tuppaa luovimaan vastatuuleen, kun taas historiaan olisikin syytä perehtyä.

Menneisyys täytyy todellakin pitää mielessä, mutta nykyisyys on se aika, jota elämme. Angloamerikkalainen kulttuuri on näivettänyt juroja sielujamme jo vuosikymmenten ajan, eikä loppua näy. Englannin kielen merkitys yhteiskunnassamme on kiistaton ja sen osaamattomuus sulkisi lähes kaikki ovet maailmaan. Kaksikielisyyttä suurempi etu on kuitenkin monikielisyydellä: maailman johtavien maiden kielten osaamisella, vaikkemme sen merkitystä itse näkisikään. Todistuspohjainen valinta korkeakouluopintoihin on tosin saanut aikaan sen, ettei vieraita kieliä enää kannata opiskella ja sitä kautta suomalaisten kielitaito on jyrkässä laskussa. Entäpä ruotsin kielitaito? Myös laskussa.

Palaan nykyisyyden käsitteeseen. Faktaa on se, että ruotsin taitoa ei arkielämässä tarvita. Suomenruotsalaiset asioivat suomeksi, ruotsalaiset englanniksi. Kielen opiskelu vain siksi, että se on aikoinaan ollut kulttuurisesti merkittävässä asemassa, ei innosta juuri ketään muita kuin kieliin hullaantuneita fanaatikkoja (jollaiseksi itse lukeudun). Ruotsia kohtaan en tosin ole ollut kovin motivoitunut, mikä sen selittää? Pakollisuus. Painostus toisen kotimaisen opiskeluun on suurimmillaan siinä elämäntilanteessa, kun ihminen etsii vielä omaa itseään. Siitäkin huolimatta ruotsin opinnot iskostuivat sen verran syvälle, että saan kirjoitetusta tekstistä vielä melko hyvin selvää, vaikken kieltä olekaan vuosiin treenannut. Mutta mitä tehdä kielellä, jos ei koe oloaan varmaksi viestintätilanteessa?

Resurssien suuntaaminen joustavampiin kieliopintoihin hyödyttäisi kaikkia tahoja. Englannin lisäksi jokaisen oppivelvollisen tulee ehdottomasti lukea toistakin kieltä äidinkielensä lisäksi – mutta ei ruotsia, ellei sitä itse halua tai sen hyötysuhde omassa elämässä ole ilmeisen korkea. Mikäli ruotsin opinnot kokee hyödyllisemmiksi myöhemmällä iällä, tulee sitä tukea aikuisopistojen kurssitarjontaan panostamalla. Ruotsin osaajat eivät kaikkoa mihinkään, sillä ne, jotka kieltä päivittäin käyttävät, osoittavat mitä todennäköisimmin mielenkiintoa sitä kohtaan muillakin elämänsä osa-alueilla, täten ylläpitäen kielitaitoaan omasta takaa. Myös pohjoismainen yhteistyö säilyy ja palvelut kaksikielisillä alueilla säilyvät. Venäläisiksi tuskin muunnumme.

Saksa, ranska, kiina, japani, arabia, espanja sekä italia ovat tärkeitä valttikortteja työelämässä. Niitä osaavia opettajia löytyy yhä, mutta kuinka kauan? Auta armias, vapaus toisen vieraan kielen valinnassa saattaisi pahimmassa tapauksessa kohentaa nuorten luku- ja vuorovaikutustaitoja sekä lisätä motivaatiota opiskelua ja uravalintoja kohtaan. Koetaanko tämä nykyajassa ennemmin uhaksi kuin mahdollisuudeksi? Annetaanko syöksykierteen syventyä vai kyetäänkö kultaiset muistot karistamaan realiteettien edessä?