Suhteeni kieleen

Mainitsin aloitustekstissäni Olenko lingvisti laisinkaan?, että lähestymistapani kieliä ja kielitieteitä kohtaan on "luonnontieteellinen". Mitäköhän tämä sitten käytännössä tarkoittaisi? Sitä, että näen vieraat kielet pienistä palikoista koostuvina rakenteina ja verkostoina, joita määrää ensisijaisesti ihmisen itse tuottama puhe - olkoonkin se useimmiten viestinnän keinojen muotoihin kangistunut. Ihmisen puhetta tutkiva oppi on nimeltään fonetiikka, ja juuri tämä tieteenala on sytyttänyt todellisen tunteen paloni tieteen tekemiseen, kaikkien näiden monotonisten yliopistovuosien jälkeen (otin fonetiikan sivuaineekseni häpeällisesti vasta loppuvuodesta 2019, siis jo kolme ja puoli vuotta luentosalien penkkejä kulutettuani!)

Lukiossa en tiennyt fonetiikan olemassaolosta vielä tuon taivaallista. Opintoni potkaistiin käyntiin kuuluisassa Natura IX -luentosalissa Maija S. Peltolan johdattelemana, kurssi oli nimeltään Fonetiikan perusteet. Huomattakoon tosin, että Maijahan on jo legenda eläessään: hän saa puuduttavimmankin istunnon tuntumaan suuren maailman komediashow'lta. Hänen aamuluennoillaan ymmärsin, kuinka kiehtova ja säännönmukainen onkaan ihmisen tapa tuottaa ja havainnoida puhetta! Silti ehti Aurajoen vedet vaihtua, jäätyä ja sulaa lukuisia kertoja, ennen kuin palasin takaisin tämän hykerryttävän jännittävän tieteenalan pariin. Ja nyt, koronan toista vuosikertaa nauttiessa, olen lähes rusetoinut sen sievän paketin, jota myös fonetiikan perusopinnoiksi kutsutaan.

Kaikesta tästä ääntämisen hysteerisestä palvonnasta huolimatta mielenkiintoni lakipiste on säilynyt kielitieteen puolella. Olen kuitenkin yhä tuntuvammin alkanut pohdiskelemaan sitä, miten ääntäminen vaikuttaa kielen kehitykseen ajan saatossa: kuinka "klassiset" muodot rappeutuvat ihmisten leipälävissä, ja kuinka suuret linjat lopulta muuttuvat jatkumon kautta niin dramaattisesti, ettei kantasanaa enää tunnistakaan. (Kielen kehittymisestä olen ollut kyllä kiinnostunut jo ainakin siitä lähtien, kun teimme alakoulussa luokkaretken Heurekaan.)

Vaikeus tuleekin eteeni siinä, kun pitäisi maallikoille havainnollistaa, mitä "erikoista" näen tässä muutoksen tarkastelussa. Kielitieteitä kun niin harvat kokevat taiteena, ellei se tapahdu kirjallisuuden kautta, jolloin sanoman merkityksellisyys ja symboliikka ottavat ohjat (olemattomiin) käsiinsä. Kielten itsensä ihannoinnista innostuvat vain harvat: tärkein syy niiden opiskeluun piilee nimenomaan kommunikaatiossa, eikä puhujamäärältään pieniä kieliä ole "järkeä" opiskella, ellei niistä sitten ole jotain käytännön hyötyä työelämässä. Siinä missä muita kummastuttaa valtava intohimoni jotain näennäisesti "turhaa" teemaa kohtaan, en minä myöskään ymmärrä, miten suurimmalla osalla väestöstä ei ole kunnon intohimoa minkään yksityiskohdan pohtimiseksi, vaan kaikki elämän valinnat tapahtuvat yksinomaan järjen ja hyödyn kautta, ja loppuaika käytetään syöpöttelyyn, juopotteluun, ruutujen tiiraamiseen sekä muuhun yhtä ynseään laiskotteluun.

Jos sinua kuitenkin kiinnostaa, miten kielen kehityksen tutkimuksella voidaan leikitellä, pyydän katsomaan oheisen videoni siitä, miten latinasta tuli ranskaa: